Long time no see

Hyvä blogini lukija

Ei ole syytä pahoitella pitkää, kolme vuotta kestänyttä poissaoloa. Itse asiassa olin melkein jo unohtanut tämän blogin olemassaolon. Yön hiljaisina tunteina sitä lähtee miettimään kaikkea, ja päätyy tutkailemaan itseään (tutkailemassa itseään). Ja lopulta mietiskelee, että mitähän sitä joskus tuli kirjoitettua nettiin.

Kaikenlaista, näen. Luin otteita vanhoista teksteistäni. Tietysti kolme vuotta on sellainen aika kasvavalle nuorelle, että siinä kerkeää hiukan järki kertymään ja viisaus karttumaan. No, tässä tapauksessa koin kyllä pienen järkytyksen. Tekstini ovat olleet hyvin polveilevia ja suoranaista soopaa. Sanoilla, käsitteillä ja hajanaisilla ajatuksilla leikittelyä.

Kenties ei ole viisasta niin soimata vanhoja ajatuksiaan. Ne ovat olemassa nyt - ja taidanpa laittaa parhaat palat takaisin näkyville. Ehkä tänne joku jossain vaiheessa eksyy.

Elämäntilanteeni nyt on aika rauhallinen. Otin itseäni viimein niskasta kiinni, ja aloitin aikuislukion. Syksyllä aloitan kirjoitukset, ja keväällä valmistun.

Tarkoitus olisi hakea opiskelemaan kirjallisuutta, varmaankin Jyväskylään.

Ei minulla ole mitään ihmeempää kerrottavana. Olen elossa, voin hyvin ja olen tilanteeni huomioon ottaen hyvässä kunnossa. Pieni ajatustuokio - ja voin sanoa, että ulkonaisesti elämäni on paremmassa kunnossa kuin koskaan. Tietenkin pieniä ongelmia aina on - ja vähän isompiakin - mutta juuri nyt tuntuu siltä, että sietää olla kiitollinen. On syytä elää.

Toivotan kaikille tämän lukeville hyvää kesää. En tiedä, milloin palaan tämän blogin ääreen. Voi olla, etten sittenkään tiedä, millaista sisältöä haluaisin tuottaa. Tarvitsen aikaa miettiä.

-vanmjäs

Pöljimmät tavat elää

Oukei, tämä on taas niitä pilke silmäkulmassa kirjoitettuja elämää käsitteleviä, ohjeellisia kirjoitelmia joita kirjoittelen aina silloin kun iskee inspiraatio.

En toista itseäni, en kerro mistä tässä on kyse vaan lue otsikko uudelleen ja jatka sitten esimerkkeihin joita keräilin tässä. Ihan vain huvikseen.

1. Moni kamppailee yksin, ja minkä kanssa? Yksinäisyyden. Mikset hankkisi seuraa, ja taistelisi hänen kanssaan yksinäisyydestä? Tuplasti kurjempaa.

2. Eksytä itsesi tekemään jotain, mitä et tavallisesti tulisi ikinä tekemään. Juttele kaupassa tuntemattomille, yritä flirttailla kaikkien mahdollisten kanssa. Mene heidän kanssaan kadulla naimisiin, ja väitä että kyseessä on piilokamerajekku. Uskottavuutta lisännee se ihmislauma, joka outoa kohtausta jakaakseen eteenpäin on ottanut hipsteriälypuhelimensa esille ja kuvaavat tapahtumaa. Siitä riittääkin selittelemistä sekä itselle että uhrille. Jotka molemmat tarkoittavat samaa henkilöä.

3. Ylitä itsesi. Käy kirjastossa.

4. Alisuoriudu arjestasi, ota omaa aikaa (jota ei siis vielä muka ole), ja rupea rentoutumaan. Kuvittele, että olet kuolemansairas, julkkis tai vaikkapa maailman halutuin persoona. Elä harhan vallassa, kunnes et ole varma enää että kuka olet. Öh...?

6. Skippaa jotain.

8. Skippaa uudelleen.

7. Muistele menneitä.

5. Elä menneessä.

9. Muista, että sinun pitäisi elää tätä päivää ja alat kiiruusti elämään täysillä!!!!!!!!!!!!!!!!!!

10. Mitä tarkoittaa täysillä eläminen? Juo vaikka täysiä juomia, ole täyspäinen, seinähullu ja täyskahjo. Täysillä eläminen tarkoitta täysikäisyyttä, täyskättä, lasten vakiintunutta sanontaa tehdä asioita ihan "täysillä".

11. Rauhoitu ja unohda(mitäminunpitikirjoittaa?)!

12. Ylitä itsesi taas, ja käy kaupassa. Unohda palata kotiin, ja vie ruokatavarasi ensimmäiselle kerjäläiselle/rikkaalle vanhukselle jonka näet. Jälkimmäinen on käytännöllisintä, jos olet rahan tarpeessa. Vanhus luulee sinua sukulaisekseen - tietenkin ainoaksi elossa olevaksi sellaiseksi - ja laatii testamenttinsa sinua silmälläpitäen. Kyseessä ei siis ole mikään pikainen vippi, ellei vanhus saa sinulta sitä ebolaa.

13. Älä ole taikauskoinen. *koputtaa puuta*

14. Ole taikauskoinen, ja ajattele numeroita niin kuin ne olisivat ystäviäsi. Seitsemän on onnenluku, ja neljätoista on sama kerrottuna kahdella. Kolmetoista on onnenluku siksi, että silloin yleensä oikeasti taikauskoiset pakenevat sänkyjensä alle, ja me elämäänsä keskittyvät saamme olla rauhassa ilman hörhöjen pelkoa. Kaksikymmentäyksi on triplaonni, eli kolme kertaa seitsemän. Kahdeksan, kuusi ja mikä tahansa alle kymmenen oleva numero on kyllin lähellä seitsemää ollakseen onnekas. Siis, käännä kaikki asiat onneksi, ja pian olet onnekas.

15. Ole ironinen, sarkastinen, huumorintajuton ja kylmä. Ota ohjeeksi sanonnan "nyt eikä viidestoista päivä" sijaan toisen, joka kuuluu "älä lykkää huomiseen minkä voit siirtää kuukauden päähän". Ole ahkera uuden järkevän elämänohjeesi kanssa.

16. Hutiloi.

-vanmjäs

Oukei, tämä on taas niitä pilke silmäkulmassa kirjoitettuja elämää käsitteleviä, ohjeellisia kirjoitelmia joita kirjoittelen aina silloin kun iskee inspiraatio.

En toista itseäni, en kerro mistä tässä on kyse vaan lue otsikko uudelleen ja jatka sitten esimerkkeihin joita keräilin tässä. Ihan vain huvikseen.

-vanmjäs

Ps. Tämä on taas niitä pilke silmäkulmassa kirjoitettuja elämää käsitteleviä, ohjeellisia kirjoitelmia.

-vanmjäs

Kutsu mua, ja haukun sua

Ensimmäisen ja kiusallisen tekstini jälkeen olen hiukan kypsytellyt ideoita, ja tämän blogin raamit alkavat pian olemaan selvillä. En suinkaan ole siis luovuttamassa, vaan nyt minulla on pitkä lista asioista, mistä olisi kiva kirjoittaa.

Konditionaalista huolimatta, aion myös todellakin kirjoittaa enkä vain suunnitella...!

On hauskaa pohtia ja tarkastella asioita ja ihan paneutua johonkin tiettyyn aihepiiriin tai tämänhetkisiin trendeihin, joten miksen ottaisi kantaa erääseen nyt pinnalla olevaan asiaan? Kyllä vain, olisi kiva puhua tuosta #kutsumua-kampanjasta.

Itse en ole jakanut missään omaa tarinaani, mutta olen kiinnostuneena seurannut tätä touhua, katsellut ihmisten kuvia ja saanut lukea koskettaviakin tarinoita. En ole ottamassa osaa tähän juttuun, mutta voisin lausua sanasen paperista, jonka minä itse tekisin.

Peruskoulussa jokainen vuosi oli vaihteleva, mielenkiintoinen ja värikäs. Minua on kiusattu tavalla tai toisella kaikkina vuonna – vain henkisesti – ja jos rupeaisin vasurina kirjoittamaan kaikkia niitä moninaisia haukkumasanoja paperille, ei kukaan saisi siitä selvää. Kaiken kaikkiaan, monen vuoden jälkeen pystyn ajattelemaan niitä koettelemusten vuosia ulkopuolisen – tai vahvistuneen – silmin ja siksi kirjoittaisin lappuun vain adjektiivin ”outo”. Siihen alas kirjoittaisin oman nimeni, enkä mene siihen lankaan että kirjoittaisin sen tähän tekstiin.

Jo yli viikko sitten minulla heräsi muutamia ajatuksia tähän kampanjaan liittyen, ja päätin odotella jonkin aikaa ennen kuin käyn aiheeseen käsiksi. Olen turhan tuomitseva ihminen, ja en aluksi pystynyt kuin halveksimaan koko kampanjaa. Nyt kun olen asiaa pohtinut viikon, ja samalla mukavasti tämä innostus kuvien jakamiseen on hitusen laantunut, on turvallisempaa julkaista ”lieventynyt” mielipide tästä asiasta ilman että rupean saamaan kollektiivista vihapuhetta niskaani.

(Kaksinaismoralismi!)

Ennen kuin annan kritiikkiä, on pakko muistuttaa, että kaikesta huolimatta pidän #kutsumua-kampanjaa erittäin onnistuneena ja järkevänä. Suomen Lukiolaisten Liitto on nyt todellakin oikealla asialla ja vieläpä somessa! Kaikenmoisten arkikuvahaasteiden jälkeen tämä kampanja kuulostaa fantastisen fiksulta. Hyvä SLL!

Tähän haastehömpötykseen liittyen, luin tänään juttua ”kyläilyhaasteesta”. Tarkoituksena on haastaa itsensä kutsumaan kylään joku ihminen, joka ei ole koskaan vieraillut luonasi. Sitten haastat tämänkin mukaan. Minusta tässä on mukava idea. Ja ideaa on myös siinä että ei lipsu aiheesta...

Niin, #kutsumua-kampanjalla on todellakin kantoa. Se voi parhaimmillaan nostaa suomalaisten me-henkeä – ellei ole jo nostanutkin – ja saa ehkä uhrien itsetunnon kohoamaan mojovasti. Oman historian jälkeen en tahdo väittää, että kukaan dramatisoisi tai paisuttelisi ongelmiaan, mutta tässä kaikessa tuntuu olevan taustalla se asia, että halutaan vain saada huomiota.

Tämä tuntuu vähän toiveajattelulta, mutta ehkä mahdolliset kiusaajat todellakin saattaisivat parantaa käytöstään nähdessään Facebookissa suosikkiuhrinsa urhean kuvan... eiväthän he usein tajuakaan mitä tekevät. Mutta eikö voisi siltikin olla mahdollista, että kampanjan suureen suosioon on osasyynä se ajatus, että on viimeinkin trendikästä kehuskella olevansa kiusattu. Kiusattuna oleminen on etenkin somessa trendikästä. Ikään kuin olisi väärin ymmärretty, kaltoin kohdeltu, siis jotain sankarillista ja kyllä vain, minustakin tuntuu hienolta jos saa jossain levennellä tyyliin ”Jooh, minuapa kiusattiin koko peruskoulun ajan eli minä vasta olenkin selviytyjä...

Mutta en ole yleistämässä, enkä edes tiedä tarkkaan kuinka hohdokasta se on. Tai no, eihän se olekaan hohdokasta ja on elämästä vieraantunutta luullakaan, että joku nauttisi sillä hetkellä kun joku tekee pahaa. Mutta sen tiedän, että on olemassa mahdollisuus että kiusaajatkin ottavat osaa tähän kampanjaan. Ja sitä on jo tapahtunutkin. Jotkut heistä kirjoittavat ”Anteeksi, olin kiusaaja” mutta on niitäkin, ketkä antavat ymmärtää olevansa itse niitä urheja. Se käykin järkeen, sillä ei ongelmaton, hyvinvoiva ihminen halua kiusata toista, ja mikäpä muukaan kuin kiusaamisen aiheuttaa halua kostaa toiselle heikolle.

Miksi muuten Suomi komeilee itsemurhatilastojen kärkipäässä? Hyvin pahoinvoiva maa.

Tämä menee liian yli, tiedän. En vain voinut vastustaa kiusausta alkaa järkeilemään liikaa. Sanoisinko jopa, että nyt söisin sanani ja mielihyvin. En voinut vastustaa kiusausta. On mukavaa, jos pystyy antamaan ihmisille aihetta ajatteluun ja (ehkä, pliis?) itsetutkiskeluunkin.

Tuleekohan kiusaaminen vähentymään radikaalisti tämän kampanjan myötä? Uskon ja toivon, että tästä tulee aiheutumaan jotain hyvää. Ehkä jotain on jo tapahtunutkin. Ajattelen kuitenkin myös, että kiusaaminen on pysyvä ilmiö, ja että sitä ei voi poistaa kokonaan. Ei niin kauan kuin ihmisillä on suhteellisen vapaa tahdo tehdä mitä lystää. On inhimillistä, että vahvat painavat muita alas. Mutta minä en puolustele kiusaajia, joten en enää sorki tätä asiaa sen enempää.

Kyllä kiusaamisen muuten voisi eliminoida pysyvästi, mutta en kannata aivopesua tai poliisien kaikkivaltaisuutta. Äh, tarkoitan että en haluaisi että Suomi muuttuisi poliisivaltioksi.

Ajaudun taas harhaan itse asiasta. Olenkin jo tainnut sanoa oleellisen; #kutsumua-kampanjalla on mahdollisuus aiheuttaa hyvää, mutta sitä voidaan käyttää myös huomiota hakien, egonsa kohottamiseen.

Tulen jatkossa analysoimaan tarkemmin kaikkea sosiaalista mediaa ja ehkä ankarastikin. Tämä nimenomainen teksti oli vain oma heikko kannanottoni #kutsumua-kampanjaan ja vain nopea pintaraapaisu syvähköihin ajatuksiini. Ehkä tulevissa teksteissä minulla on jo jotain sanottavaa. Puhua ja kirjoittaa voi vaikka ei olisi vaikuttavaakaan sanomaa.

-vanmjäs

27.8.2014

Tervehdys.

Kuulostaa armottomalta, sydämettömältä puuskahdukselta joka ihan toitottaa: olen tunteeton.

Mutta jääköön tämän kerran siihen, sillä en tykkää syödä sanojani – enkä etenkään näin vakavassa asiassa kuin blogi. Eräs ihminen ehdotti, että jakaisin kirjoituksiani netissä, ja kun hullu neuvoo toista, niin –

Niin.

...En tiedä. Ehkä se on sama asia kuin se että lyödään kaksi puupäätä yhteen, ja siitä tulee joko kitkaa tai sitten tuhottomasti puukappaleita.

Onko ihan hullu ajatus aloittaa blogi älyttömyyksien laukomisella?

Täällä kirjoittelee siis kahdeksantoistakesäinen poika, Oulun kainalosta. En siis ole oululainen. Sen verran voin nykyisestä asuinpaikastani jo tässä vaiheessa paljastaa, että kun muutin tänne, mainostin ystävilleni tätä taloa paikkana, jonka ympärillä asuu vain ”karhuja, vanhuksia ja kummituksia”. Liekö siinä syy, miksei kukaan oikein tahdo käydä?

Ei pidä ymmärtää väärin. En ole mikään erakko, vaikka siltä kuulostaakin. Pidän ihmisistä, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti – ja sitä pistettä ei edes ole!

Onko se piste i:n päällä?

Olen päässyt vasta asuinpaikkaani, ja nyt alkaa tuntumaan siltä, että tässä ei ole mitään järkeä. Oikeastaan uskon, ettei tätä lue kukaan. Ja vielä enemmän uskon, etten minäkään lue tätä. En ainakaan netissä, ja jos joku todellakin pystyy käsi sydämellään sanomaan että lukee tätä, niin silloin minua saa onnitella. Sehän tarkoittaa vain sitä, että olen saanut kylliksi rohkeutta ja olen todellakin aloittanut tämän blogin.

Tässä vaiheessa pitäisi kai tehdä joku Opi tuntemaan minut -haaste tai jotain vastaavaa. Tietoa itsestäni on niin paljon että luulenpa, etten tee sitä. En ainakaan perinteisessä muodossa.

Mennään nyt vähän eteenpäin.

Olen välivuotta viettelevä miehenalku – siis syrjäytynyt? – ja tahtoisin jakaa eteenpäin ajatuksiani ja sieluni plörinöitä. Kun aloin miettimään tämän blogin yleistä linjausta, en pystynyt määrittelemään, mitkä asiat ovat sitä sisintä minääni. Olen kiinnostunut musiikista, kuvataiteista, historiasta, filosofiasta, yhteiskunnallisista asioista, psykologiasta, kirjallisuudesta, ruoanlaitosta ja vaikka mistä muusta. Sen tähden tätä (blogia) ei voi määritellä mihinkään luokkaan. Tämä ei tule olemaan kriittisten kirja-arvosteluiden krypta eikä nuoren kokkipojan pähkähullu ruokanurkka eikä edes inspiroivia lauluja eteenpäin jakavan pikkupopparin piristyspalsta.Tämä ei tule olemaan lifestyle-bloginpitäjän huippulaadukkaiden kuvien hautausmaa – enhän edes omista järjestelmäkameraa! Mutta tämä blogi tullee olemaan vähän kaikkea.

Ei sentään. En ole inspiroivia lauluja eteenpäin jakava pikkupoppari. Suosin klassista musiikkia. Enkä tahdo itseäni kutsuttaa bloggaajaksi, vaan olen näin pelkistetysti kirjoittaja. Siis minä.

En aio luultavasti koskaan paljastaa täällä omaa nimeäni ja vielä vähemmän jakaa itsestäni kuvia. Se johtunee luontaisesta, sisäsiittoisesta tavastani varjella omaa yksityiselämää. Sen ymmärtää kuka tahansa. Jos sanotaan näin omintakeiseen tyyliini – siis formaalisti ilmaisten – niin uskon enemmän sielujen sympatiaan ja platoniseen rakkauteen.

Tahdon yrittää jotain uutta.

Kiitos vierailusta! Palataan asiaan mahdollisimman pian.

-vanmjäs